Värit leviää

Tiia Kirjoittaja

Minkälaisia kokemuksia koulu on meille antanut, esimerkiksi kuvaamataidon tunneilla. Sitä tässä pohdin.

Vesivärit, voi ei! Jotain sellaista se oli. Muistan tarkalleen miltä näytti se ruskea, pahvinen kansio, jossa oli kiinni kuusi värinappia. Muistan myös sen, ettei niiden käyttöön juurikaan saanut opetusta. Sivellin oli paksu, tönkkö ja paperi meni nimismiehenkiharoille kun se joutui kosketuksiin veden kanssa. Värit levisivät hallitsemattomasti ympäri paperia ja kaikki, mitä olin siihen yrittänyt maalata näytti siltä, kuin joku olisi liiskannut mutakakun paperiin. 

Värioppia kai käytiin läpi, niin että muistan, että vihreää värin sai aikaan sekoittamalla keltaista ja sinistä. En todella tiedä, mistä ne surkeat välineet oli hankittu, mutta se kaikki sai minut karttamaan vesivärejä vuosikymmeniä. Niillä vain ei voinut onnistua tekemään muuta kuin sotkua. 

Kasvoin aikuiseksi ja piirtelin silloin tällöin, joskus piirsin piirtopöydällä digitaalista "taidetta". Taide ja sen tekeminen eivät varsinaisesti houkutelleet minua. Äidin äiti osasi maalata tauluja öljyväreillä. Hänen teoksiaan oli joka sukulaisen seinällä. Oli maisemia etelänmatkoilta, vähän kansallisromantiikkaa, karhuja, suomineitoja, savottaporukoita ja sen sellaista. Mummon luona tuoksui aina öljyväreille ja tinnerille. Yleensä maalaustelineellä oli jonkin työn alla oleva maalaus. Maali kuivui hitaasti ja kerroksia maalattiin verkkaisesti ja pieteetillä. Joskus puhuttiin, että mummo voisi opettaa, miten niillä öljyväreillä maalattiin. Se kuitenkin jäi tekemättä.

Äiti myös piirteli ja piirtelee edelleen ja hänellä oli laatikollinen akryylimaaleja, osa jo kuivahtaneina tuubeihinsa. Vaikutteita siis oli, ikäänkuin enteitä tulevasta.

Sitten kesken kiireisimmän työurani sairaanhoitajana keskeytyi koronan aiheuttamaan pakolliseen kotilomaan. Jäin olosuhteiden pakosta yksin kotiin. Hankin muutaman siveltimen ja ensimmäiset voimakaspigmenttiset vesivärit. Tässä vaiheessa en tiennyt kunnon tarvikkeista mitään, en väreistä, enkä papereista. Jäin kuitenkin koukkuun. Onneksi on internet täynnä tietoa ja kokemuksia. 

Jotain naksahti kohdalleen kun ostin ensimmäisen blokin puuvillapaperia. Muutaman videon perusteella tajusin, että paperilla on todellakin merkitystä vesivärimaalauksessa. Se miten väri leviää, paperi vettyy ja kuivuu on niin iso osa onnistumista tai epäonnistumista vesivärimaalauksessa, ettei sitä voi liiaksi korostaa. Kokeilemalla sen oppii.

Ja sitten niihin koulumuistoihin. Muistaakseni maalattiin ihan tavalliselle paperille, joka ei kestänyt tippaakaan työstämistä, käpristyi kuin tuohi tulessa ja värit sotkeentuivat paperinöyhtän kanssa ällöttäväksi puuroksi. Uskon, että tämä kokemukseni ei ole mitenkään ainutkertainen. Vahinko, että näin on pilattu usean sukupolven suhtautuminen vesivärimaalaukseen.

Toivon, että voisin muuttaa tätä lujaan lyötyä uskomusta, että vesivärit ovat hankala ja vaikea media. Se ei ole totta! Vesiväreillä on monia ihania ominaisuuksia ja kunnon välineillä niiden käyttö on suhteellisen helppo oppia. Eikä oppimiselle ole mitään rajaa.